726. Viattomuuden uhrit - Edith Wharton

Kirjan tapahtumat sijoittuvat viidennelle avenuelle New Yorkiin, jossa rikkaat ja menestyneet yrittävät selvitä seurapiirejä kohdanneista kriiseistä, muiden tuomitsevan katseen alaisina. Viidennellä avenuella kaikki tuntuvat olevan sukua toisilleen ja nimiä löytyykin melkoinen määrä, mm.Wellandit, Newlandit, Mingottit ja Van der Luydenit. Tärkeimpänä kuitenkin Newland Archer, sekä hänen tuleva vaimonsa May Welland.

Archer on nuori mies, joka on menossa naimisiin May Wellandin kanssa ja odottaakin kärsimättömästi kihlajaisia. Kaupunkiin saapuu kuitenkin äkillisesti Mayn sukulainen Ellen Olenska, joka herättää huomiota sekä halveksuntaa seurapiirien keskuudessa, hänen epäonnistuneen avioliittonsa takia. Archeria taas tämä nainen kiehtoo ja pian hän huomaakin katuvansa tulevaa avioliittoaan Mayn kanssa. Archerin uusi rakkaus ei olekaan vain yksipuolista, mutta säädyllisyys ja hienotunteisuus estävät näiden tunteiden olemassaolon.

"Kuin aavistuksena hän näki oman avioliittonsa muodostuvan juuri sellaiseksi kuin useimmat muut avioliitot hänen ympäristössään, ja sellainen mahdollisuus puistatti häntä: se oli aineellisten ja yhteiskunnallisten etujen ikävystyttävä liitto, jossa koossa pitävänä voimana oli toisaalta tietämättömyys ja toisaalta tekopyhyys. "

Archer oli henkilönä mielenkiintoinen, sillä vaikka hän päältäpäin näytti sopeutuvan ympäristöönsä ja sen asettamiin sääntöihin ja käytöstapoihin, pyrki hän aina jollain tavalla kapinoimaan niitä vastaan. Archer ei halunnut tavallista avioliittoa tai tehdä asioita juuri niinkuin kaikki muutkin, vaikka näin yleensa oletettiin. Ehkä juuri tälläisen "uuden kokeilun" halun takia hän kiinnittääkin huomionsa henkilöön, joka ei ole aluksi "yleisesti hyväksytty" piirien keskuudessa. Mielestäni oli kuitenkin yllättävää, kuinka nopeasti hän unohtaa kihlattunsa ja rakastuu toiseen.

Kuten yleensäkin, Archerin ja Ellenin suhde tuntuu täysin mahdottomalta, sillä sen tiellä tuntuu olevan liikaa esteitä, suurimpana Archerin avioliitto. Kirja onkin melko tyypillistä luettavaa siinä mielessä, että kaksi rakastavaista ei voi saada toisiaan, mutta silti kumpikin elää vain toista varten ja toista ajatellen. Kuukaudet kuluvat, eivätkä he näe toisiaan juuri ollenkaan, kunnes kohtalon oikku saattaa heidät taas yhteen, toki vain hetkeksi. Kummallakin henkilöllä on jonkinlainen velvoite, joka pitää heidän jalkansa maassa, eikä anna mahdollisuutta yhteiseen elämään.

Samaan aikaan kahden rakastavaisen yrittäessä pysytellä erossa toisistaan, New Yorkin seurapiireissä järjestetään päivällisiä ja puhutaan toisista selän takana. Viattomien olemuksien taakse piiloutuu yllättävän paljon tunteita, joita ei kuitenkaan tuoda ilmi muille. Toinen tekee vararikon, toinen rikkoo yleisesti hyviksi tunnustettuja käytöstapoja tai säädyllisyyttä, joiden seurauksena syntyy lisää liikehdintää ja arvailuja. Kirja kuvasikin joskus jopa huvittavalla tavalla viidennen avenuen seurapiirien elämää, jossa kaikki oli julkista, mutta kuitenkin niin piiloteltua.

Asia, mikä kirjassa erityisesti kiehtoi, oli se että onnellinen loppu ei kuulu tähän kirjaan, kuten yleensä tälläisissä kirjoissa. Archer päättää luopua tai paremminkin unohtaa rakkautensa, ja jäädä vaimonsa luo, osaksi velvollisuuden mutta ehkä myös lannistuneisuuden takia. Olikin yllättävää, että hän päättää uhrata oman onnensa, vaikka toki muistellessaan kirjan lopussa vuosikymmeniä myöhemmin elämäänsä, on myös onni ollut osana menneisyyttä. Lopulta tämä valinta saa Archerin kuitenkin jäämään yksin, kun hänen vaimonsa kuolee ja lapset ovat melkein aikuisia. Archer matkustaa lopussa vielä Pariisiin, jossa Ellen asuu, ja jopa saapuu tämän luokse, mutta päättää kuitenkin valita yksinäisen elämän.

Kirja oli ensimmäinen Edith Whartonilta lukemani kirja ja täytyy myöntää, että kirjailija teki kyllä vaikutuksen kirjallaan. Huolimatta melko tavanomaisesta juonesta, kirja osasi todellakin yllättää lopullaan, joka oli mielestäni täydellinen lopetus kirjalle ja jota ei olisi voinut tehdä paremmin.

663. Jäähyväiset aseille - Ernest Hemingway

" Ruumis se on joka on vanha. Toisinaan pelkään katkaisevani sormen niin kuin katkaistaan palanen liitua. Ja henki ei ole yhtään vanhempi eikä paljon viisaampikaan.
-Te olette viisas.
-Ei, se on suuri erehdys; vanhusten viisaus. Eivät he tule viisaiksi. He tulevat varovaisiksi. "
Lainaus kirjasta sivulta 248.

Jäähyväiset aseille kertoo ensimmäisestä maailmansodasta ja sinne vapaaehtoisesti lähteneen amerikkalaisen sotilaan Henryn tarinan. Henry tapaa sodan aikana sairaanhoitajan, Catherinen ja kuten arvata saattaa, heidän välilleen syttyy palava rakkaus. Kirja pohjautuu osaksi Hemingwayn omiin kokemuksiin tästä sodasta, jossa hän oli itsekin mukana.

Kirja on kirjoitettu Henryn näkökulmasta, joten kirja sisältää melko paljon tekstiä sotilaan elämästä ja sodan etenemisestä. Kirjan rakkaustarina jäi mielestäni avoimeksi ja hieman tyhjäksi monesta kohdasta. Henryn ja Catherinen rakkaus unohtui kirjaa lukiessa hieman sodan jalkoihin, kun sodasta kerrottiin niin paljon. Tämän takia kirjassa ei ehtinyt kehittyä kunnon "romanssia" näiden kahden henkilön välille, ainakaan ennen viimeisiä kappaleita, joiden aikana Henry pakenee sodasta voidakseen matkustaa Catherinen kanssa Sveitsiin.

Olen luetellut aiemmin vain kirjan huonoja puolia, mikä sai itseni miettimään oliko kirjassa sitten mitään hyvää. Ehkä kirjan hyviin puoliin voisi luokitella sen, että kirjan loppu ei ole onnellinen, kuten yleensä voi odottaa, ja se toi hieman loistoa rakkaustarinaan. Kirjan loppu on kuitenkin hieman vajanainen, sillä kirja tuntuu loppuvan kesken. Olisin ainakin itse halunnut tietää miten Henryn elämä jatkui Catherinen kuoleman jälkeen.

Miksi kirja sitten on 1001 kirjan listassa? Päällimmäisinä syinä mieleeni tulevat ensinnäkin kirjan kirjoittajan Ernest Hemingwayn kuuluisuus, jonka nojalla kirja on helppo nostaa muiden joukosta. Kirja herätti ilmestymisaikanaan kohua monissa maissa, erityisesti Italiassa sen "väärien" sotakuvauksien takia. Kirja herätti toki huomiota myös "räikeänä" rakkaustarinana, vaikka itse en kylläkään kirjaa siksi kuvaisi. Pitää kuitenkin muistaa että kirja ilmestyi 1900-luvulla, jolloin kirjallisuus oli hieman erilaista nykyiseen verrattuna.

Kaiken kaikkiaan kirja ei ollut erityisen ravisteleva lukukokemus, vaan aikalailla yksi kirja muiden joukossa. Rakkaustarina sodan aikana on melko usein kirjallisuudessa ja elokuvissa käytetty aihe, eikä tämä kirja tehnyt erikoista vaiktuusta poikkeamalla muista.

24. Silmänkääntäjä - Sarah Waters

" Minä sanon niitä oppitunneiksi, mutta minua ei opeteta samalla tavalla kuin muita tyttöjä. Opin lukemaan ääneen pehmeästi ja selkeästi: minua ei opeteta laulamaan. Minulle ei opeteta lintujen eikä kukkien nimiä: sen sijaan minulle opetetaan kirjansidonnassa käytettävät nahkalaadut - esimerkiksi marokiini, russia, vasikka, chagrin, ja painopaperit - hollantilainen, kiinalainen, kirjava ja silkki... "
Lainaus kirjasta sivulta 239


Valheita, juonia, murhia, varkauksia. Kirjanpitäjäksi kasvatettu siskon tytär, kirjoja keräilevä ja vaativa eno, nuori taskuvaras, rahanperään oleva herra, salaisuuksia pitävä kasvattiäiti.. Tässä kyseinen kirja pääpiirteittäin. On mahdotonta kertoa tämän kirjan juonta, varsinkaan kun en halua paljastaa liikaa asioita juonesta, sillä se pilaisi koko lukunautinnon. Voin kuitenkin sanoa, että kirja on erittäin juonirikas ja monipuolinen, mutta ei kuitenkaan liian monimutkainen.

Kirja sisältää monia mielenkiintoisia henkilöitä, mainiten erityisesti kirjan päähenkilöt Suen ja Maudin. Toinen on orpolapsi, toinen kartanonperijä. Ja kuten arvata saattaa, kumpikin heistä elää täysin erinlaisessa maailmassa. Silti he ovat yllättävän samanlaisia. Kuten Sue ja Maud, myös muut kirjan henkilöt ovat lempeitä ja rakastavia, mutta halutessaan myös säälimättömän ankaria ja ovelia pettureita. Kirja onkin yhtä huijausta; kuka tahansa voi paljastua keneksi tahansa ja ennen luottamaasi henkilöön ei voi enää luottaa. Kaikki haluavat jotakin ja ovat valmiita satuttamaan muita tavoitteensa toteuttamiseksi.

Juoni kääntyileekin koko ajan nurinniskoin: henkilöt vaihtavat osaansa, uhrin rooli onkin olla hyökkääjä, lopulta mikään ei ole enää oikein, kaikki on muuttunut. Kirja on loppuun asti lopullisen ja järkeenkäyvän ratkaisun löytämistä, kunnes viimein, viimeisessä luvussa kaikki on selvää ja tarina voi loppua. Kuten jo aiemmin, sanoin tarinaa on silti helppo seurata ja pysyä kärryillä ilman suurempia vaikeuksia. Tarina on juonen käänteidensä takia erittäin koukuttava, vaikka alku tuntuukin etenevän madellen ja tarttuen jokaiseen yksityiskohtaan antaen hieman tylsän kuvan kirjasta. Sitä se ei kuitenkaan ole.

Kirja on mielestäni hieman karu kahdella tavalla: se tuo kärjistäen esiin ihmisen todellisen luonteen kun on kyse rahasta ja toiseksi se antaa kauhistuttavan kuvan elämästä mielisairaalassa 1800-luvulla.

Minua häiritsi myös eräs kielellinen seikka kirjan suomennoksessa. Tässä esimerkki lause:
"Kasvot oli sileät mutta silmänympärykset tummat. Kädet oli paljaat. "  Eikö lauseessa kuuluisi olla olivat? Minua häiritsee suunnattomasti, että monikkojen käyttö on miten sattuu. En itsekään ole mikään kielitaituri, mutta kyseinen seikka vain pistää niin helposti silmään.

Kaiken kaikkiaan kirja on paras pitkään aikaan lukemani kirja, jossa juoni on täysin ylitse muiden. Juonen kekseliäisyys on priimaa ja kirja sopii mielestäni kaikille. Kannattaa siis lukea, jos on vain aikaa ja halua tarttua monirikkaaseen kirjaan.

901. Wildfell Hallin asukas - Anne Brönte

Helen Graham muuttaa Wildfell Halliin toiveenaan elää rauhallista ja näkymätöntä elämää ilman seuraelämää ja varsinkin ilman avioliittoa. Helen on karannut miehensä luotaan poikansa kanssa kestettyään sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta miehensä tasolta viiden vuoden ajan. Helenin suunnitelmat muuttuvat kuitenkin hänen huomatessaan lähistöllä asuvan nuoren miehen Gilbert Markhamin. Helenin eteen ajautuu ilkeitä juoruja, uusia kosijaehdokkaita sekä menneisyyden haamuja.

Helen joutuu kärsimään avioliittonsa seurauksista vielä kauan lähdettyään aviomiehensä luota, sillä hän saa naapureiltaan osakseen ansaitsematonta kylmyyttä. Helen on hyvin uskonnollinen ja velvollisuudentuntoinen vaimo, joka ei kaikista kärsimyksistäänkään huolimatta halua rikkoa lupaustaan ja mennä uudestaan naimisiin tai edes ajatella sitä. Hän tuntuukin naiselta, joka unohtaa omat tunteensa ja auttaa miestään kaikin mahdollisin tavoin. Helen on kaikin puolin 1800-luvun unelmavaimo: rakastava, anteeksiantava ja ymmärtäväinen. Valitettavasti hänen miehensä ei tätä ymmärrä (tai edes halua) ja käyttää Helenin hyvyyttä hyväkseen kuolemaansa asti.

"Yhtä hyvin voit myydä itsesi orjaksi saman tien kuin mennä naimisiin miehen kanssa josta et pidä. Jos äitisi ja veljesi ovat sinulle tylyjä, sinä voit lähteä heidän luotaan, mutta muista, että mieheesi olet iäksi sidottu." Kirjasta sivulta 376

Wildfell Hallin asukas kuvaa hyvin 1800-luvulla vallinnutta käsitystä naisen asemasta ja velvollisuuksista. Naisen päätehtävänä oli tukea miestään, huolimatta siitä että tämä ajaa itsensä täysin rappiolle. Helen Graham joutuukin kokemaan nämä velvollisuudet pohjamutia myöten; hänen miehensä paljastuu kunniattomaksi mieheksi, joka ei välitä Helenistä.


"Minä en tahtoisi riistää sinulta toiveitasi maailman suhteen, mutta omani ovat pettäneet niin monta kertaa, että minusta on tullut yhtä kylmä ja epäuskoinen toiveissani kuin kaikkein laimein kahdeksankymmenvuotias." Kirjasta sivulta 283

Tarinaa kertovat pääasiallisesti kirjeet Gilbert Markhamilta hänen ystävälleen ja siskonsa miehelle Halfordille. Gilbert kertoo kirjeissään niin ilot kuin surut, sekä lisänä otteita Helenin päiväkirjasta sekä hänen kirjeitään.

Anne Brönte seuraa kirjoissaan siskojensa Emilyn ja Charlotten jalanjälkiä: sama romanttinen ja kohua nostattava asia käsiteltävänään. Kaikki sisaruksista käsittelivät kirjoissaan rakkautta ja sen saavuttamattomuutta tai esteitä. Kirjat nostivat suurta kohua aikanaan, mutta nykyään voidaan vain ihmetellä miten sisarukset osasivat käsitellä aiheitaan niin monipuolisesti?

Kirjaa lukiessani huomasin että 1800-luvulla kirjoitetuissa romaaneissa on myös yksi yhdistävä tekijä romantiikan lisäksi ja se on henkilöiden runsaus. Luettuani kirjaa pidin välttämättömänä tehdä ajatuskartta henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan helpottaakseni lukemista. (Turvauduin tähän myös George Eliotin Middlemarchin kohdalla)

Lukiessani kirjaa minulle kävi samoin kuin lukiessani Charlotte Brönten Kotiopettajattaren romaania. Ensimmäiset sivut kahteensataan asti eivät herättäneet minkäänlaista mielenkiintoa, mutta tarinan edetessä luin kirjan jo samana päivänä loppuun. Kirjasta jäikin erittäinen positiivinen kuva 1800-luvun romaaniksi.

78. Sputnik-rakastettuni - Haruki Murakami

"Huipun yllä kohosi karkeannäköinen kuu uhkaavan lähellä. Kova kivipallo, jonka pintaa ajan armoton kulku oli syönyt. Sen pahaenteiset varjot olivat kuin syöpäsoluja, jotka kurkottelivat tuntosarviaan elämän lämpöön. Kuunvalo tukahdutti kaikki äänet, pyyhkäisi pois kaiken merkityksen, saattoi jokaisen ajatukset sekasortoon.  " 
Lainaus kirjasta sivulta 205

Kirjan päähenkilö herra K on rakastunut opiskelutoveriinsa Sumireen, joka taas pitää tätä vain parhaana ystävänään. Sumiren rakkauden kohteeksi tuleekin seitsemäntoista vuotta vanhempi nainen, Miu. Sumire ja Miu päättävät lähteä yhdessä maailmalle ja päätyvätkin Kreikan saarelle, jossa Sumire katoaa salaperäisesti. Kuullessaan tästä herra K lähtee saarelle selvittämään katoamista yhdessä Miun kanssa.

Tarina etenee sopivaa tahtia, eikä jämähdä missään paikalleen kuten joissain kirjoissa. Aluksi tuntui kyllä hieman oudolta, että kirjassa oli liitetty filosofisia näkökulmia salapoliisi- ja rakkauskertomukseen. Tämä oltiin kuitenkin tehty niin huomaamattomasti ettei kirja tuntunut raskaalta tekstiltä. Haruki Murakamin kirjoitustyyli onkin mukaansatempaavaa ja lumoavaa. Se vie mennessään ja kuljettaa lukijaa sylissään koko kirjan läpi.

Kirja herätti pohdintoja erityisesti Sumiren kohtalon suhteen. Sumire oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, samalla tavoin kuin hänen kissansa hänen ollessaan pieni. Myös Miu oli kokenut jonkin yliluonnollisen voiman vuosia sitten ja kadottanut toisen puolen itsestään. Oliko Sumire lähtenyt etsimään Miun toista puolta ja ehkä tavoittanut sen? Kirja luo lukijan eteen palapelin, joka selviää pala kerrallaan. Tässä kirjassa pari viimeistä palaa jää kuitenkin lukijan viereen eivätkä paljasta paikkaansa tarinassa.

Kirjassa voi nähdä kaksi todellisuutta, mutta tavoittaa niistä vain toisen. Toinen jää täysin pimentoon. Tapahtumat ovat osin surrealistisia, eivätkä todellisuuden ja unen rajat ole aina erotettavissa. Pidin kirjasta juuri sen arvoituksellisuuden takia, mutta myös Murakamin kirjoitustyylin vuoksi. En ole aiemmin lukenut Murakamin kirjoja, jote n en osaa sanoa kuinka paljon kirja kuvaa hänen tyyliään, mutta ehdottomasti aion mielelläni lukea muitakin hänen teoksiaan.

135. Mustarastas laulaa - Sebastian Faulks

" Sitten elämä kuroitui kokoon minuuttien ajaksi. Mielikuvitus ja aistit tuntuivat hiipuvan niin kuin ison talon valot, jotka sammutetaan yksitellen. Lopulta jäljelle jäi vain himmeä läikkä, kun jokin tahdon jäänne vielä paloi. Maatessaan siinä tunnista toiseen hän ei lakannut mielessään kiukuttelemasta kohtalolleen. Katkerana ja loukkaantuneena hän tappeli sitä vastaan. Vaikka vihan voima vaihteli ruumiin heiketessä janosta ja uupumuksesta, sen katkeruus merkitsi, että jokin vallo, vaikka himmeäkin, pysyi hengissä. "

Mustarastas laulaa on Sebastian Faulksin kirjoittama kertomus nuoresta miehestä Stephen Wraysfordista, joka kokee syvän rakkauden, mutta myös sodan raakuuden. Stephen joutuu sotaan, missä hän pystyy unohtamaan rakkautensa Isabelleen, mutta vuodet kuluvat, eikä sodan loppua näy. Samaan aikaan etenee kertomus Stephenin lapsenlapsesta Elisabethistä, joka aikoo ottaa selvää isoisänsä elämästä. Nämä kaksi tarinaa muodostavat yhdessä surullisen ja elävän kuvauksen sodasta ja sen kärsimyksistä.

Kirjan ensimmäiset sata sivua kertovat Stephenin ja Isabellen rakkaustarinasta ja loput sivut kertovat pääosin sodasta ja sen etenemisestä, poikkeuksena Stephenin paluu kaupunkiin. Elisabethin elämästä kirjassa oli yllättävän vähän, mikä todellakin yllätti minut! Luulin, että kirja alkaisi Elisabethin elämästä ja loppuisi siihen, mutta olin vain puoliksi oikeassa. Juuri nämä kohdat olivat kirjassa tylsintä, mutta onneksi niitä oli vain parikymmentä sivua.

Kirja oli mielestäni lukemisen arvoinen ja voisin lukea sen uudestaan. Sodasta kertovat kohtaukset olivat mielenkiintoisia, lukuunottamatta kuvauksia armeijan strategioista tai muusta, jotka eivät kiinnostaneet erityisesti minua.

Kirjan aikana taustalla pystyi kuitenkin huomaamaan melkein koko ajan surullisen ilmapiirin ja samalla kirja laittoi ajattelemaan sotaa ja sen seurauksia. Kirja oli myös yleissivistävä.

853. Middlemarch - George Eliot

" Selittää! Pyytäkää miestä selittämään, kuinka hän putosi helvettiin! Selittää, että asetan hänet etusijalle! En ole milloinkaan asettanut häntä etusijalle sen paremmin kuin hengittämistä. Minulle ei ole olemassa ketään muuta naista kuin hän. Koskettaisin mieluummin hänen kuollutta kättään kuin koskettaisin ketään elävää naista. "

Middlemarch kietoo yhteen monien erilaisten ihmisten ilot ja surut. Päähenkilö Dorothy on kapinallinen nuori nainen, joka päätyy naimisiin vanhan Casaubonin kanssa. Avioliitto ei kuitenkaan täysin vastaa Dorothyn odotuksia, mutta kuuliaana naisena hän yrittää auttaa parhaansa mukaan aviomiestään. Casaubonin kuoleman jälkeen Dorothyn elämään ilmestyy kuitenkin uusi ihastus, jonka seurauksena hänen elämänsa suunta muuttuu täysin. Samaan aikaan Tohtori Lydgate huomaa kauniin Rosamundin ja pahaa aavistamatta menee tämän kanssa naimisiin. Onnea ei kuitenkaan kestä kauan, sillä Lydgate velkaantuu ja joutuu ongelmiin, eikä hänen vaimonsa aio tukea miestään. Ympäri Middlemarchia ihmiset joutuvat valintojen eteen, kukin selviten omalla tavallaan.

Middlemarch on mielestäni tyypillinen 1800-luvun romaani, jonka aiheet sivuavat samoja aiheita kuin esimerkiksi Jane Austenin romaanit. Pääteemana on saavuttamaton rakkaus, joka ilmenee pieninä keskinäisinä hetkinä, katseina tai hymyinä. Kirjan edetessä esteet kuitenkin alkavat väistymään ja yhteiselämä alkaa näyttää todennäköiseltä. Kirjan lopussa parit lopulta saavatkin toisensa, mutta tästä yhteisonnesta ja -elämästä kerrotaan kuitenkin hyvin vähän. Ehkä lukijan on itse tarkoitus luoda oma mielikuvansa kirjan lopusta.

Kiinnitin huomiota kirjassa erityisesti sen monenlaisiin naishahmoihin. Päähenkilö Dorothy halusi aina toimia muiden parhaaksi ja oppia samalla mahdollisimman paljon hyödyllisiä taitoja. Rosamund taas oli hyvin itsekäs ja lapsenmielinen, eikä pyrkinyt auttamaan lähimmäisiään (ei edes miestään) kun tämä olisi tarvinnut vaimonsa täyden tuen. Melko vähän kirjassa esiintynyt Rouva Bulstrode (Harriet) oli yksi lempihenkilöistäni, sillä hän oli rehellinen ja hyväsydäminen. Kun Harriet oli kuullut asioita miehensä menneisyydestä, hän ei pelännyt kohdata näitä asioita, vaan tarvitsi hetken itselleen ymmärtääkseen asian, ja palasi sen jälkeen miehensä rinnalle melkeinpä täysin luottavaisena.

Kaiken kaikkiaan Middlemarch on romaani, josta ei puutu sydänsuruja ja rakkautta. Jos Jane Austenin kirjat ovat lähellä sydäntä, niin suosittelen ehdottomasti myös tämän kirjan lukemista. Odotan myös innolla George Eliotin Mylly joen ranalla lukemista.