Helen joutuu kärsimään avioliittonsa seurauksista vielä kauan lähdettyään aviomiehensä luota, sillä hän saa naapureiltaan osakseen ansaitsematonta kylmyyttä. Helen on hyvin uskonnollinen ja velvollisuudentuntoinen vaimo, joka ei kaikista kärsimyksistäänkään huolimatta halua rikkoa lupaustaan ja mennä uudestaan naimisiin tai edes ajatella sitä. Hän tuntuukin naiselta, joka unohtaa omat tunteensa ja auttaa miestään kaikin mahdollisin tavoin. Helen on kaikin puolin 1800-luvun unelmavaimo: rakastava, anteeksiantava ja ymmärtäväinen. Valitettavasti hänen miehensä ei tätä ymmärrä (tai edes halua) ja käyttää Helenin hyvyyttä hyväkseen kuolemaansa asti.
"Yhtä hyvin voit myydä itsesi orjaksi saman tien kuin mennä naimisiin miehen kanssa josta et pidä. Jos äitisi ja veljesi ovat sinulle tylyjä, sinä voit lähteä heidän luotaan, mutta muista, että mieheesi olet iäksi sidottu." Kirjasta sivulta 376
Wildfell Hallin asukas kuvaa hyvin 1800-luvulla vallinnutta käsitystä naisen asemasta ja velvollisuuksista. Naisen päätehtävänä oli tukea miestään, huolimatta siitä että tämä ajaa itsensä täysin rappiolle. Helen Graham joutuukin kokemaan nämä velvollisuudet pohjamutia myöten; hänen miehensä paljastuu kunniattomaksi mieheksi, joka ei välitä Helenistä.
"Minä en tahtoisi riistää sinulta toiveitasi maailman suhteen, mutta omani ovat pettäneet niin monta kertaa, että minusta on tullut yhtä kylmä ja epäuskoinen toiveissani kuin kaikkein laimein kahdeksankymmenvuotias." Kirjasta sivulta 283
Tarinaa kertovat pääasiallisesti kirjeet Gilbert Markhamilta hänen ystävälleen ja siskonsa miehelle Halfordille. Gilbert kertoo kirjeissään niin ilot kuin surut, sekä lisänä otteita Helenin päiväkirjasta sekä hänen kirjeitään.
Anne Brönte seuraa kirjoissaan siskojensa Emilyn ja Charlotten jalanjälkiä: sama romanttinen ja kohua nostattava asia käsiteltävänään. Kaikki sisaruksista käsittelivät kirjoissaan rakkautta ja sen saavuttamattomuutta tai esteitä. Kirjat nostivat suurta kohua aikanaan, mutta nykyään voidaan vain ihmetellä miten sisarukset osasivat käsitellä aiheitaan niin monipuolisesti?
Kirjaa lukiessani huomasin että 1800-luvulla kirjoitetuissa romaaneissa on myös yksi yhdistävä tekijä romantiikan lisäksi ja se on henkilöiden runsaus. Luettuani kirjaa pidin välttämättömänä tehdä ajatuskartta henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan helpottaakseni lukemista. (Turvauduin tähän myös George Eliotin Middlemarchin kohdalla)
Lukiessani kirjaa minulle kävi samoin kuin lukiessani Charlotte Brönten Kotiopettajattaren romaania. Ensimmäiset sivut kahteensataan asti eivät herättäneet minkäänlaista mielenkiintoa, mutta tarinan edetessä luin kirjan jo samana päivänä loppuun. Kirjasta jäikin erittäinen positiivinen kuva 1800-luvun romaaniksi.
