" Sitten elämä kuroitui kokoon minuuttien ajaksi. Mielikuvitus ja aistit tuntuivat hiipuvan niin kuin ison talon valot, jotka sammutetaan yksitellen. Lopulta jäljelle jäi vain himmeä läikkä, kun jokin tahdon jäänne vielä paloi. Maatessaan siinä tunnista toiseen hän ei lakannut mielessään kiukuttelemasta kohtalolleen. Katkerana ja loukkaantuneena hän tappeli sitä vastaan. Vaikka vihan voima vaihteli ruumiin heiketessä janosta ja uupumuksesta, sen katkeruus merkitsi, että jokin vallo, vaikka himmeäkin, pysyi hengissä. "Mustarastas laulaa on Sebastian Faulksin kirjoittama kertomus nuoresta miehestä Stephen Wraysfordista, joka kokee syvän rakkauden, mutta myös sodan raakuuden. Stephen joutuu sotaan, missä hän pystyy unohtamaan rakkautensa Isabelleen, mutta vuodet kuluvat, eikä sodan loppua näy. Samaan aikaan etenee kertomus Stephenin lapsenlapsesta Elisabethistä, joka aikoo ottaa selvää isoisänsä elämästä. Nämä kaksi tarinaa muodostavat yhdessä surullisen ja elävän kuvauksen sodasta ja sen kärsimyksistä.
Kirjan ensimmäiset sata sivua kertovat Stephenin ja Isabellen rakkaustarinasta ja loput sivut kertovat pääosin sodasta ja sen etenemisestä, poikkeuksena Stephenin paluu kaupunkiin. Elisabethin elämästä kirjassa oli yllättävän vähän, mikä todellakin yllätti minut! Luulin, että kirja alkaisi Elisabethin elämästä ja loppuisi siihen, mutta olin vain puoliksi oikeassa. Juuri nämä kohdat olivat kirjassa tylsintä, mutta onneksi niitä oli vain parikymmentä sivua.
Kirja oli mielestäni lukemisen arvoinen ja voisin lukea sen uudestaan. Sodasta kertovat kohtaukset olivat mielenkiintoisia, lukuunottamatta kuvauksia armeijan strategioista tai muusta, jotka eivät kiinnostaneet erityisesti minua.
Kirjan aikana taustalla pystyi kuitenkin huomaamaan melkein koko ajan surullisen ilmapiirin ja samalla kirja laittoi ajattelemaan sotaa ja sen seurauksia. Kirja oli myös yleissivistävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos! :)