Kirja etenee Pecolan koulukaverin Claudian kertomana tarinana lapsen silmin. Osin myös kertojan kuvauksina, jotka kertovat Pecolan isän ja äidin tarinan. Pecolan isän Chollyn hajanainen lapsuus, joka päättyi liian aikaisin sekä Pecolan äidin Paulinen onneton valinta miehen suhteen. Lopulta nämä johtavatkin osin murhenäytelmään, joka koskettaa koko perhettä.
Toni Morrison tuo kirjassaan esille 1940-luvulla esiintyneen rotusyrjinnän, jonka kohteena olivat myös lapset. Samaan aikaan pieni tyttö elättelee unelmaansa keskellä toivotonta maata, jossa edes kehäkukat eivät kasva. Ympäristön halveksinta ja välttävä käytös tummaihoisia kohtaan ovat saanut aikaan tytössä haaveen saada siniset silmät ja olla vaaleaihoinen.
Kirja kertoo tarinan suurimmaksi osaksi lapsen näkökulmasta, mikä tekee siitä surullisen. Tosin siinä näkyy myös lapsen näkökulma; sinisilmäisyys. Se tuo esiin lapsen ymmärtämättömyyden todellisia asioita kohtaan, joita ei voi paeta tai kadottaa.
" -Me koetimme nähdä hänet katsomatta häntä, emmekä koskaan, koskaan menneet lähelle. Emme siksi että hän oli naurettava tai vastenmielinen tai että pelkäsimme, vaan siksi että olimme epäonnistuneet hänen suhteensa. Meidän kukkamme eivät lähteneet kasvamaan. "
Claudia ja Frieda istuttavat siemenet maahan vastapalvelukseksi siitä, että Pecolan vauva jäisi eloon. Maa ei kuitenkaan ikinä ollut kasvattanut kukkia päällään, eikä heidän toiveensakaan toteutunut.
Kirjan aihe oli aina ajankohtainen ja keskustelua herättävä. Kirja ei herättänyt minussa mitään uusia ajatuksia, mutta silti lukemisen arvoinen teos. Kirja on hyvin realistinen, mikä tekee siitä hieman rankemman luettavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos! :)